Kohta on tämäkin vuosi takana päin. Ja mitä tästä jäi käteen. Puhuva ja kävelevä ihminen. Ne taidot ipana oppi kuluneen vuoden aikana. Paljon kirosanoja, salassa poltettuja tupakkeja, pahaa mieltä ja iloa. Välillä on tuntenut suurta iloa, välillä järjen sumentavaa raivoa. Kaikki tämä yhden pienen ihmisen takia. Ilon päiviä toki on huomattavasti enemmän, ainakin luulen niin, mutta matkaan on mahtunut noita  huonojakin. Kuten tänään. Heti aamusta lähtien on neiti ollut erittäin vaikeasti tyydytettevissä. Mikään ei passaa, huutoa ja hammasten kiristystä. Joulu onneksi meni ihan rauhassa kun ei tarvinnut pitkin suomen maata ravata mummoloissa ja pappaloissa. Rasittavaa touhua vaikka hyväähän ne haluavat että jouluna käytäisiin. Tulee vaan kaikille levoton olo, osoitteesta toiseen juoksemisesta. Siinä on joulurauha kaukana. No onneksi seuraava joulu kuitenkin on vasta n. vuoden päästä. 

No niin, taas takana yksi päivä.
Eilen oli hyvä päivä. Mikään ei kiukuttanut ketään. Kävimme taas tytön kanssa kävelylläkin. Pitkällä sellaisella. Nyt tuli jopa jotain kommentiakin vaunuista. Koiria tuntuu olevan kiva nähdä.

Kurkkukipu meinaa tänään vaivata. Mistä lie tullut. Tai tiedänhän minä.
Kessusta. Tullut paha tapa hiippailla ulos kessulle kun kukaan ei ole kotona.
Lue, isäntä ei ole kotona. Tiedän tiedän, tyhmää, mutta ah silti niin ihanaa..
ainakin joskus.

Kun viime viikolla käytiin neuvolassa, niin tuntui tosi oudolta katsoa sellaista pientä, vastasyntynyttä vauvaa. Oli pari pariskuntaa nimittäin tullut näyttämään niitä. Jotenkin tuntui niin kaukaiselta se aika kun neiti oli vastasyntynyt rääpäle, joka juuri ja juuri näkyi turvakaukalosta. Nyt sitä ollaan jo sitten niin isoa
tyttöä että. Melkein jo 9 kuukautta. Hirveetä, mihin se aika menee. Kieltämättä toisinaan kaipaa sitä aikaa kun se oli sellainen pieni piiperö. Niin helppo.
Ettei tarvinnut koko aikaa olla sydän syrjällään, mihin se nyt menee ja kiipeää. Mitenhän ensi kesän mökkeily sujuu? Siinä voi rannat raikaa,
kun äiti huutaa naama punaisena ettei saa mennä rantaan.
Viime kesähän meni niin iisisti. Vaippaa vaihtaessa ja nukuttaessa.

On se vaan hienoa, että nykyään annetaan isillekin mahdollisuus osallistua vauvan hoitoon ihan pienestä pitäen. Kyllä olisin ollut melko lujilla silloin viime kesänä pienen nyytin kanssa jos isännällä ei ollut vapaata. Synnyttämisestä toipuminen vie oman aikansa ja se on uskomattoman raskasta se imettäminenkin.

Joskus jos on toinen lapsi talossa niin mitenhän sitä sitten kahden
kanssa pärjää. Varmaan joku nauraa näille mietinnöille, mutta itseä se askarruttaa. Riittääkö aikaa esikoiselle, kun pieni nyytti vaatii niin paljon huomiota. Ja muutenkin. Yksikin teetättää töitä, niin saati sitten kaksi.

Mutta kyllä se kamu pitää ainakin yrittää saada neidille. Meillähän
on ollut puhetta kolmesta lapsesta, mutta saa nyt nähdä,
kun ensimmäinen teetätti itseään niin kauan. Kuusi vuotta meni siitä kun päätimme hankkia lapsia, kun se sitten se lapsi tuli. Monta vuotta eka yritettiin omin päin ja sitten 
lopussa lapsettomuushoitoon. Sitäkin piti tahkota sitten vaikka kuinka kauan
ennen kuin tuotti tulosta.

Miksi pirussa tää systeemi nakkelee tätä tekstiä mihin sattuu.. hmm...

Kaunis päivä taas tiedossa. Aurinko paistaa ja linnut visertää.
Niinhän sitä luulis, pieni vika vain idyllissä. Pirunmoinen tuuli.
Ei paljon huvita nokkaa ulkona näyttää, hetihän se paleltuu. Jihuu sillekin.

Neidille sitten lopultakin tuli se hammas. Huomattiin eilen, että se
kiusanhenki on lopultakin päässyt ikenen läpi. Siellähän se pilkistää.
Viides hammas.

Iltasella käytiin kävelylläkin. Reppana oli taas ihan hissukseen.
Kait sillä oli vähän liikaa vaatetta päällä, mutta kun äiti aina
haluaa varmistaa ettei pikku kätöset ja varpaat varmasti palellu.
Äitihän kyllä tarkenee, kun työntelee vaunuja, mutta eihän se
vaunussa olija paljon liikuntaa siinä saa, joten lämpöä olla pitää.

Anoppikin soitteli illlalla. Oli taas jotain sievää nähnyt kaupassa
ja kyseli että saisko hän sen ostella tytölle. Kovin vaan oli
suurikokoisia ne vaatekoot mistä puhui. Piti hienoisesti vihjata,
että vähän pienempää kiitos. Hyväähän se vaan tarkoitti.

Kummaa hommaa tällä perukalla. Kaikki asukkaat varmasti tietävät,
että alueella asuu paljon lapsiperheitä. On ala-aste ja päiväkotikin
tuossa vähän matkan päässä ja silti kaikki kaahaa kuin reikäpäät
autoillaan. Pariin otteeseen on saanut olla sydän kurkussa,
kun ollaan oltu vaunuilemassa kun hihaa hipoen on joku "arrivatanen" kaasuttanut menemään. Olen alkanut tosissaan pelkäämään noilla kävelyreissuilla. Aina kun ei voi mennä pyöräteitä pitkin.
Joka paikkaan niitäkään ei ole vejetty. Nykyihmisistä huokuu välinpitämättömyys. 
Ei välitetä muusta, kuin itsestä. 
Surullista.

Niin viikonloppu oli ja meni. Hitsi vie että aika kiitää aina perjantaista sunnuntaihin, varmaan joku suurempi voima käyttää mahtiaan ja pistää kellon käymään tuplatahtia. Häpeä sinä joku!

Mitään erikoista ei tullut hommattua. Yleistä vötkyilyä. Hät hätää kaupassa käytiin porukalla ja siinä se oli. Eilen iltasella sentään tuli käytyä kävelyllä. Ihan hyvää teki, kun koko päivä meni ihan mässyttäessä. Hirveetä syöntiä noi sunnuntait, aina.

Isännän kanssa parannettiin maailmaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mietittiin rahatilannetta, maailmanmenoa, juoruiltiin, oltiin silleen. Taas on vähän helpompi hengittää, kun sai purkaa vähän mieltään. Kun oli taas hetki aikaa. Suunniteltiin suuria, lomamatkaa, hengähdystaukoa, mökkeilyä, kaikkea kivaa.
Kun valitin että pelkään meidän rahatilannetta, tämä tuumasi, että no mistä olet jäänyt paitsi. Täytyi todeta että en mistään. Todellakaan mistään ei ole ollut puutetta. Vaatetta on, ruokaa on, katto pään päälle. Siis turhaa panikointia? Voi olla. Ehkä pitäisi joskus pysähtyä ja ajatella että voisi olla huonomminkin. Kuten monella. Ehkä sittenkin olen onnellinen. Sittenkin. Minä.

Taas herättiin ennen sianpieraisua. Kumma että nykyään herää järkijään puoli 7 vaikka mikään pakottava tarve ei ole. No onpahan hetki omaa aikaa ennen kuin tyttö herää. Sekin on muuttanut yhtäkkiä unirytmiään. Ennen heräsi 10 nyt jo 8. Mikä lie tullut.
Eilen oli taas kamala päivä. Tyttö huusi ja mellasti melkein koko päivän, ei viittä minuuttia pidempään ollut tyytyväinen. Täytyy sanoa että hermot alkoi olla jo iltapäivällä aika riekaleina. Jossain vaiheessa tuntui että nakkaan koko kakaran maata kiertävälle radalle. Siinä tuli perkeleitä omassa mielessä ja melko paljon. Normaalista poiketen piipahdin pari kertaa pihalla tupakillakin, sen verta otti kupoliin.
Tänään ois sitten neuvola. Saa nähdä mitä neuvolatäti sanoo. Viimeksi on käyty viime vuoden puolella, joulukuussa. Neitihän on jo iso tyttö 8 ja puoli kuukautta.
Sellainen vili vilpertti että hirvittää kun se ottaa jalat allaan ja lähtee kävelemään. Konttaamallakin ehtii niin joka paikkaan että huhhuh! Huomaa kyllä että on itsekin aina päivän jälkeen ihan uuvuksissa kun on saa niin silmä kovana koko ajan vahtia sitä ettei oo pää kainalossa. Muutaman kerran onkin onnistunut kumahtamaan oikein kunnolla nurin että naapuritkin sen kuulivat. Hirvee paukaus, pää edellä lattiaan. Ja silmä kulmakin on ollut mustana, pisti painiksi astianpesukoneen kanssa.
No niin, taas loppui meikäläisen vapaahetki. Joku heräsi päiväuniltaan.

Klo: 22:04

Päivä meni taas. Neiti nukkumassa. Onneksi. Saa vähän hengähtää. Neuvolassa ei mitään erikoista pituutta oli tullut pari senttiä ja painoa reilu 600g.
Äitikin kävi. Antoi taas rahaa, vaikka vasta sunnuntaina antoi. Meinasin pistää pihalle koko muorin rahoineen. Kumma vimma tullut puskea rahaa joka välissä.
Eipä silti tarpeeseen se tulee, kun jää kodinhoitotuelle, ei liikoja seteleitä ole. Vajaa 300 euroa kuussa tulee olemaan tulevaisuuden tulot mulla. Voi sitä rahan räiskettä.
Isännälläkin alkaa pinna olla vähän kireällä kun joskus viime vuoden puolella ollaan päästy olemaan ihan kahden. Olisi kyllä kiva saada pieni vapaa viikonloppu. Osaiskohan sitä ollakaan enää.. Hmm...
Nyt täytyy lähteä kokeileen, pääsiskö sen kainaloon sohvan mutkaan..
Yötä!