Kaunis päivä taas tiedossa. Aurinko paistaa ja linnut visertää.
Niinhän sitä luulis, pieni vika vain idyllissä. Pirunmoinen tuuli.
Ei paljon huvita nokkaa ulkona näyttää, hetihän se paleltuu. Jihuu sillekin.

Neidille sitten lopultakin tuli se hammas. Huomattiin eilen, että se
kiusanhenki on lopultakin päässyt ikenen läpi. Siellähän se pilkistää.
Viides hammas.

Iltasella käytiin kävelylläkin. Reppana oli taas ihan hissukseen.
Kait sillä oli vähän liikaa vaatetta päällä, mutta kun äiti aina
haluaa varmistaa ettei pikku kätöset ja varpaat varmasti palellu.
Äitihän kyllä tarkenee, kun työntelee vaunuja, mutta eihän se
vaunussa olija paljon liikuntaa siinä saa, joten lämpöä olla pitää.

Anoppikin soitteli illlalla. Oli taas jotain sievää nähnyt kaupassa
ja kyseli että saisko hän sen ostella tytölle. Kovin vaan oli
suurikokoisia ne vaatekoot mistä puhui. Piti hienoisesti vihjata,
että vähän pienempää kiitos. Hyväähän se vaan tarkoitti.

Kummaa hommaa tällä perukalla. Kaikki asukkaat varmasti tietävät,
että alueella asuu paljon lapsiperheitä. On ala-aste ja päiväkotikin
tuossa vähän matkan päässä ja silti kaikki kaahaa kuin reikäpäät
autoillaan. Pariin otteeseen on saanut olla sydän kurkussa,
kun ollaan oltu vaunuilemassa kun hihaa hipoen on joku "arrivatanen" kaasuttanut menemään. Olen alkanut tosissaan pelkäämään noilla kävelyreissuilla. Aina kun ei voi mennä pyöräteitä pitkin.
Joka paikkaan niitäkään ei ole vejetty. Nykyihmisistä huokuu välinpitämättömyys. 
Ei välitetä muusta, kuin itsestä. 
Surullista.